Olen käynyt Etelä-Afrikassa ensimmäisen kerran 2006. Pauli ja Liisa olivat kutsuneet retkikuntamme - Susanna Palin, Timo Koivusalo, Virpi ja Tapio Liinoja - vierailulle. Se oli aikaa ennen Warthog Toursia, mutta ajatus uniikista matkabyroosta iti jo kirkkaana isännän päässä: spesiaalia tutustumista ruokaan, viiniin, eläimiin safarilla, liikuntaa golfin ja muun merkeissä, bonuksena huikaisevat maisemat, maat, mannut ja meret. Tämä kaikki myös toteutui – golf tosin taisi olla paremmin tuttu meidän seurueellemme vain leppeänä merivirtana.

Safaripäivä alkoi käynnillä vaatetusliikkeessä, josta Timon kanssa löysimme jotakuinkin täydelliset asut, sukkien ja kalsareiden sisäpuolellakin taisi lukea jeep. Piste iin päälle olivat vihreähköt leveälieriset hatut, joiden takaa Susanna ja Virpi eivät  tainneet nähdä kuin vilauksen apinanleipäpuun takana köllöttäneestä kirahvista. Mutta sarvikuonon Virpi kyllä havaitsi. Körötellessämme jyhkeän ja harmaan, maata tonkivan hahmon ohi avasi Virpi ikkunan ja kutsui eläintä tervehdyskäynnille. – Sarvikuonoo! Sarvikuonoo!

Eläin kääntyi osoittamaan sarvellaan meitä, se oli kenties vain noin kymmenen metrin päässä. Pauli hätääntyi ratin takana varoittamaan, että sarvikuono on koostaan huolimatta nopea ja saattaisi hyvinkin ehtiä ryntäämään päällemme ja kaataamaan maasturin ikävin seurauksin. Virpi sulki ikkunan. Selvisimme, toisin kuin japanilaisturistit, jotka olivat nousseet autosta ottamaan leijonasta lähikuvaa. Leijona söi tokiolaiset, mutta säästi canonit.

Pauli ja Liisa asuivat reissumme aikoihin vielä Pretoriassa, joten lentomme määränpää oli Johannesburg. Kapkaupunkiin menimme maan sisäisellä lennolla – kone oli hulppea, matkustajat kahdessa tasossa ja Timon jalatkaan eivät tukkineet käytävää lentoemäntien edetä. Kaupungeissa näkyi jo lähestyvien jalkapallon MM-kisojen rakennustyöt. Puhuimme paljon siitä, miten urheilu saattaa ihmisiä yhdistää ja mitä se tarkoittaa Etelä-Afrikassa, jossa Nelson Mandelan viitoittamaa tietä oli pystytty etenemään apartheidista kohti demokrattisempaa yhteiskuntaa, vaikka tuo tie oli vielä selkeästi vaiheessaan. Mitä tapahtuisikaan sitten kun kansan tunnelmia yhdistävät kisat olisivat ohi?  Mikä takaisi maan rauhanomaisen kehittymisen sitten kun isähahmo Mandela olisi joskus poissa?

En muista, että millään muulla matkalla olisimme syöneet niin hyvin ja laadukkaasti. Lounaat ja päivälliset asettivat tiettyjä venymisvaateita tosin myös jeeppivyölle. Stellenboschin viinilaaksossa muistaakseni myös yövyimme minkä maisteluiltamme suinkin maltoimme. Eteläisen Afrikan viinit ovat matkan jälkeen olleet isoja suosikkejamme, näemmä eritoten valkoinen ja Sauvignon Blanc.

Nyt Nelson Mandela eli Madiba (Mandela klaanin nimi) on poissa. Naapurimaan Zimbabwen synkeä kohtalo ja Robert Mugaben väkivaltaiset toimet eivät näytä edelleenkään olevan Etelä-Afrikan valinta. Jos se malttaa jatkaa Madiban viitoittamalla sovittelevalla polulla eriarvoisuutta poistaen, on tulevaisuus rauhallinen. Mustan köyhän enemmistön vaatimukset tulee ymmärtää ja toteuttaa. Tähän Madiba pyrki – joidenkin mielestä sietämättömän hitaasti. Aika näyttää, ymmärtääkö maan korruptoitunut johto, että sillä ei ole Madiban karismaa. Sen pitää ansaita arvonanto toisella tavalla – Madiba lunasti sen Robben Islandin vankeudessa, pystymällä valitsemaan väkivallattoman tien omasta kaltoinkohtelustaan huolimatta.

Odotellessamme paluuta Kapista Johannesburgin tasangoille istuimme lentokentän kahvilassa. Näkymä oli kuin minkä tahansa eurooppalaisen lentokentän lattebaarissa, liikemiehiä laukkuineen, lapsiperheitä rattaineen ja muuta tuttua. Oli vain kaksi poikkevan näköistä turjaketta, näiltä väsähtäneen buuriherran oloisilta puuttui vain haulikko ja leopardintalja nahkalaukusta roikkumassa. Ne puhuivat suomea ja lapsetkin silmäilivät niitä epäillen kuin pahkasian pennut autoa.

Seuraavana vuonna Virpi piirsi Paulin toiveiden mukaan viehkon pahkasian. Se on matkatoimiston logona edelleen vallan mainio ja erottuva kuin miehet Kapin kentällä.